Tällä kertaa en liitä kuvaa juttuuni, sillä kamerani putosi 16.5 Vartiosaaren laiturin luona mereen enkä ole ehtinyt hommata uutta. Saaressa pojat tallasivat myös silmälasini tuhannen kiemuraan ja koska sanotaan, ettei kahta ilman kolmatta, menetin viehepakkini Vuosaaressa kovassa tuulessa. Se meni avoimena äkillisen hiivarin tullessa rantakalliolta mereen kuin purjevene ja aalto käänsi nurin... sisus lienee ollut 600-700 euron arvoinen.
Vaan ei hätää. Käväisin Anttilasta muutamia ensi hädän välineitä ja jo on käyty monta reissua tekemässä. Tänään tapahtui opettavaisin eikä aivan vaaratonkaan. Eksyimme sumussa avomeren reunassa, minä ja 6-vuotias poikani.
Aamupäivällä ajelimme Sipoon edustalla Granön vesillä. Kahdeksanvuotias halusi kotiin, joten vaihdoimme nuorimmaisen kanssa veneen laskupaikan länteen vietyämme veikan kotiin. Ajoimme Porkkalaan. Porkkalan kaupalla huomasin, että sumua alkaa kehkeytyä, mutta katsoin, että ehdimme kopaista Kyrkogårdsögrundenin ympäriltä. Ajoimme sinne. Ehdimmekin muutaman heiton tehdä. Siinä rannan ollessa näkyvissä ei ollut helppo huomata, että sumu sakeni kunnon puuroksi. Mutta niin se vain teki. Poika halusi jonnekin syömään. Kompassia ei ollut, joten otin suunnan arviolta kohti Svartöta, koska siellä on tulipaikkoja. Pieleen meni. Pian olimme jonkin tuntemattoman luodon kupeessa eikä hajuakaan oikeasta suunnasta enää. Kiertelin luotoja ja kurkin sumuun. Paikka ei sytyttänyt mitään kelloja. Kaiken lisäksi tuuli yltyi ja maininki alkoi roiskuttaa vettä keulasta. Seurailin rantaa siinä hernerokassa hiki niskassa, ja onneksi luotoketjun päässä oli purjevene parkissa. Kiipesin veneeseen kartan ääreen. Olimme ajaneet Utterböteen, eli 20 astetta vikaan. Uskomatonta, mitä sumu saa aikaan.
Tilanne oli hiukan helpompi, koska olimme kartalla, mutta siitä olimme purjeveneen kipparin kanssa yhtä mieltä, että jos mielimme löytää Porkkalan kärkeen tässä kelissä, meidän oli osuttava kerralla Stora Svartöhön ja yritettävä sitten suoraan Porkkalan edustan matalikolle. Merkkinä olevaa eteläviittaa tuskin löytäisimme. Painoin karttakuvan päähäni ja katsoin tarkkaan tuulen suunnan. Kippari oli huolissaan: näkyvyyttä oli enää ehkä kymmenen metriä. Lupasimme pärjätä. Oli hankala tunne, kun Utterböte katosi peräpeilistä ja tiesi, että 500 metriä isoonkin saareen voi olla liikaa, jos kurssi ei pidä. Sitten se menee pyörimiseksi ja lopulta loppuu bensa ja tulee pimeä. Siinä vaiheessa paatti voi olla Porkkalan selällä sakeassa sumussa jossakin Inkoon ja Kirkkonummen välimaastossa. Se olisi merivartioston paikka sitten. Sikäli kuin nekään löytäisivät niin helposti pimeää pikkuvenettä.
Pikkupoika istui luottavaisena, joten nyt piti hoitaa homma kotiin. Tuijotin sumuun pääni kipeäksi ja painoin menemään. Sumua sumua sumua... mutta sitten alkoi puita ja kallioita häämöttää. Tulimme Svartön rantaan ja kiersin saaren lännen puolelta. Pohjoissivulta otin kurssin kohti oletettua Porkkalan matalikkoa. Olin melko hyvä, mutta lännen puolelta meni sen verran sekä matalikon että eteläviitan ohi, että osuin suoraan Äskholmeniin. Koska näin oli, minun on pitänyt ohittaa eteläviitta parinkymmenen metrin ja Porkkala sadan metrin päästä! Rannalla Äskholmenissa sumun seassa hyppi mökkiläinen, joka oli kuullut koneemme äänen sumussa ja tullut rantaan katsomaan tilannetta. Häneltä varmistin saaren nimen ja vielä kerran suunnan. Katosimme jälleen sumuun ja nyt osuimme Porkkalan ränniin. Uskomaton sakeus. Kun olimme Porkkalan sivussa, emme erottaneet niemenkärkeä lainkaan, vaan poikki salmenkin piti mennä arviolta. Katsoin kelloa. Olimme ajaneet sumuseikkailuamme pienellä alueella tunnin ja kaksikymmentä minuuttia. Muussa tapauksessa matka olisi kestänyt vartin! Kyllä oli hankalaa merellä sokkona pienellä veneellä ilman tutkaa ja kompassia.
Tyhjennettyäni veneen rantaan ajoi iso uisteluvene. Kolme äijää oli veneessä naama kalpeana ja sanoivat, että oli vaikea päästä kotiin plotterin avulla.
Minulla ei ollut edes sitä. Oli vain ystävällinen luotsi tauolla Utterböten kärjessä.
Kyllä sumu vääristää asiat. Kirkkaana iltana olen käynyt paljon pitemmälläkin, Rönnskärin ja Träskön takana, miltei Mäkiluodossa asti. Sumu tekee epävarmaksi. Koko ajan on pieni pelko. Joko ajoin ohi? Olenko kiertänyt ympyrää? Olenko kääntynyt liikaa länteen kohti Inkoota ja jo avomerellä?
Poikakin lie vaistonnut, että isillä taitaa olla pallo hukassa, sillä autossa hän tunnusti pelänneensä hiukan. Vein hänet palatessamme Tuusulantien McDonaldsiin syömään. Kello oli kymmenen, kun sain veneen ja varusteet varastoon.
Vaan ei hätää. Käväisin Anttilasta muutamia ensi hädän välineitä ja jo on käyty monta reissua tekemässä. Tänään tapahtui opettavaisin eikä aivan vaaratonkaan. Eksyimme sumussa avomeren reunassa, minä ja 6-vuotias poikani.
Aamupäivällä ajelimme Sipoon edustalla Granön vesillä. Kahdeksanvuotias halusi kotiin, joten vaihdoimme nuorimmaisen kanssa veneen laskupaikan länteen vietyämme veikan kotiin. Ajoimme Porkkalaan. Porkkalan kaupalla huomasin, että sumua alkaa kehkeytyä, mutta katsoin, että ehdimme kopaista Kyrkogårdsögrundenin ympäriltä. Ajoimme sinne. Ehdimmekin muutaman heiton tehdä. Siinä rannan ollessa näkyvissä ei ollut helppo huomata, että sumu sakeni kunnon puuroksi. Mutta niin se vain teki. Poika halusi jonnekin syömään. Kompassia ei ollut, joten otin suunnan arviolta kohti Svartöta, koska siellä on tulipaikkoja. Pieleen meni. Pian olimme jonkin tuntemattoman luodon kupeessa eikä hajuakaan oikeasta suunnasta enää. Kiertelin luotoja ja kurkin sumuun. Paikka ei sytyttänyt mitään kelloja. Kaiken lisäksi tuuli yltyi ja maininki alkoi roiskuttaa vettä keulasta. Seurailin rantaa siinä hernerokassa hiki niskassa, ja onneksi luotoketjun päässä oli purjevene parkissa. Kiipesin veneeseen kartan ääreen. Olimme ajaneet Utterböteen, eli 20 astetta vikaan. Uskomatonta, mitä sumu saa aikaan.
Tilanne oli hiukan helpompi, koska olimme kartalla, mutta siitä olimme purjeveneen kipparin kanssa yhtä mieltä, että jos mielimme löytää Porkkalan kärkeen tässä kelissä, meidän oli osuttava kerralla Stora Svartöhön ja yritettävä sitten suoraan Porkkalan edustan matalikolle. Merkkinä olevaa eteläviittaa tuskin löytäisimme. Painoin karttakuvan päähäni ja katsoin tarkkaan tuulen suunnan. Kippari oli huolissaan: näkyvyyttä oli enää ehkä kymmenen metriä. Lupasimme pärjätä. Oli hankala tunne, kun Utterböte katosi peräpeilistä ja tiesi, että 500 metriä isoonkin saareen voi olla liikaa, jos kurssi ei pidä. Sitten se menee pyörimiseksi ja lopulta loppuu bensa ja tulee pimeä. Siinä vaiheessa paatti voi olla Porkkalan selällä sakeassa sumussa jossakin Inkoon ja Kirkkonummen välimaastossa. Se olisi merivartioston paikka sitten. Sikäli kuin nekään löytäisivät niin helposti pimeää pikkuvenettä.
Pikkupoika istui luottavaisena, joten nyt piti hoitaa homma kotiin. Tuijotin sumuun pääni kipeäksi ja painoin menemään. Sumua sumua sumua... mutta sitten alkoi puita ja kallioita häämöttää. Tulimme Svartön rantaan ja kiersin saaren lännen puolelta. Pohjoissivulta otin kurssin kohti oletettua Porkkalan matalikkoa. Olin melko hyvä, mutta lännen puolelta meni sen verran sekä matalikon että eteläviitan ohi, että osuin suoraan Äskholmeniin. Koska näin oli, minun on pitänyt ohittaa eteläviitta parinkymmenen metrin ja Porkkala sadan metrin päästä! Rannalla Äskholmenissa sumun seassa hyppi mökkiläinen, joka oli kuullut koneemme äänen sumussa ja tullut rantaan katsomaan tilannetta. Häneltä varmistin saaren nimen ja vielä kerran suunnan. Katosimme jälleen sumuun ja nyt osuimme Porkkalan ränniin. Uskomaton sakeus. Kun olimme Porkkalan sivussa, emme erottaneet niemenkärkeä lainkaan, vaan poikki salmenkin piti mennä arviolta. Katsoin kelloa. Olimme ajaneet sumuseikkailuamme pienellä alueella tunnin ja kaksikymmentä minuuttia. Muussa tapauksessa matka olisi kestänyt vartin! Kyllä oli hankalaa merellä sokkona pienellä veneellä ilman tutkaa ja kompassia.
Tyhjennettyäni veneen rantaan ajoi iso uisteluvene. Kolme äijää oli veneessä naama kalpeana ja sanoivat, että oli vaikea päästä kotiin plotterin avulla.
Minulla ei ollut edes sitä. Oli vain ystävällinen luotsi tauolla Utterböten kärjessä.
Kyllä sumu vääristää asiat. Kirkkaana iltana olen käynyt paljon pitemmälläkin, Rönnskärin ja Träskön takana, miltei Mäkiluodossa asti. Sumu tekee epävarmaksi. Koko ajan on pieni pelko. Joko ajoin ohi? Olenko kiertänyt ympyrää? Olenko kääntynyt liikaa länteen kohti Inkoota ja jo avomerellä?
Poikakin lie vaistonnut, että isillä taitaa olla pallo hukassa, sillä autossa hän tunnusti pelänneensä hiukan. Vein hänet palatessamme Tuusulantien McDonaldsiin syömään. Kello oli kymmenen, kun sain veneen ja varusteet varastoon.
Kommentit
Lähetä kommentti