Moottoripyörällä Utsjoelle ja takaisin

Viimeinen lomaviikko alkoi epävakaisena. Lähdin isompia sadeseiniä väistellen liikkeelle. Sadetutkan perusteella valitsin ensimmäiseksi etapiksi Kuusamon. Tankkasin Juvalla ja jatkoin. Leppävirralla ostin Partasen muikkukukon evääksi ja lounaan söin Matin ja Liisan asemalla Lapinlahdella. Kuopio, Kajaani, Suomussalmi…

Kajaanin jälkeen maisema muuttui viehättäväksi vaaramaisemaksi. Eräässä kohden tie oli raastittu juomuille kymmenien kilometrien matkalta. Siitä en pitänyt. Kaksipyöräinen tahtoo elää niissä uurteissa aika lailla, ja ajamisesta tulee kuin juosten kusemista. Ihan vaaratontakaan se ei ole.

Paltamossa höpöttelin tauolla paikallisen HD-miehen kanssa. Hyvällä tuulella olimme.

Kuusamossa majoituin Viipuksen leirintään, ihmettelin järven rauhaa ja popsin kukkoa. Ensimmäinen päivä oli pituudeltaan 820 km. Uni tuli nopeasti.

Säätiedotus kertoi, että kun seitsemältä lähden, ehdin ajaa kuivana, jos suuntaan pohjoiseen. Pilvet tulivat lounaasta kohti Kainuuta ja Lappia. Niinpä söin kukonloput, join vissyä ja pöräytin taipaleelle kohti Kemijärveä. Aamulla liikkeellä ei ollut ketään, joten sain ajaa Mooseksen kurun Sallassa rennosti. Se on sillä korkeudella hienoin ajopätkä.


Sodan muistot

Pysähdyin Kemijärven porteilla Mäntyvaaran taistelun muistomerkillä. Vaaran laella käytiin ratkaisutaistelu 20.12.1939. Jos vihollinen olisi saanut Mäntyvaaran, tie Joutsijärven joukkojen selustaan, Rovaniemelle ja Tornioon olisi ollut auki. Takana ei olisi ollut enää omaa voimaa syvyydessä.

Venäläinen pataljoona koukkasi levossa olleiden suomalaiskomppanioiden selustaan. Nämä olivat paikallisia Er. P 17:n sotilaita. Salla oli jo menetetty. Oli viimeinen tilaisuus puolustaa kotiovia.

Tämä ns. Sallan pataljoona kävi viivyttelemättä eri puolilta kaartaen vastahyökkäykseen. Käytiin raaka taistelu, osin mies miestä vastaan. Tappiot olivat raskaat molemmin puolin, mutta vihollisen rippeet irtautuivat. Aamulla huomattiin, että kaatuneita oli valtavasti. Mäntyvaaran luoteisrinteellä on yli kolmensadan punasotilaan joukkohauta.

Esikunnassa ollut lotta kertoo veteraanien perintösivuilla, että kun ammunta alkoi, hänen käskettiin pysyä muurin luona turvassa. Hän otti kuitenkin käristyksen pois uunista. Kuukauden kuluttua hän synnytti terveen tyttölapsen.

Pysähdyin myös Pelkosenniemen taistelun muistomerkillä. Pelkosenniemen ratkaisutaistelu oli 16.19.12. Siellä JR 40, 1. / ErP 26 ja VIII / KT-Pr löivät venäläiset. Hyökkääjä pakeni sekasorrossa. Siltä jäi koko kalusto ja myös soittokunnan puhaltimet Tällä suunnalla ei enää sen jälkeen tosissaan yritetty länteen.

Molemmissa muistomerkeissä lukee: ”Tässä auttoi Herra.” Presidentti Kallio oli harras kristitty. Hän oli juuri pitänyt radiopuheen ja sanonut: "Te sotilaat siellä rintamalla saatte joka päivä nähdä ja me täällä kotona olevat saamme ihmeeksemme kuulla, miten elämää johtava käsi antaa teille voimaa seisoa väkivaltaa vastaan ja voittaa silloinkin, kun vastassanne on valtava ylivoima." Myös presidentin puoliso Kaisa Kallio piti radiopuheen, jossa hän kehotti Suomen kansaa rukoilemaan.


Pohjoiseen, pohjoiseen



Pelkosenniemen jälkeen näin ensimmäisen porokolarin. Nuori mies haroi lippalakkinsa alta hiuksiaan. Auton säleikkö oli rikki, lokasuoja kurtussa ja lyhty kurkki Pohjantähteä. Poro makasi verissään tiellä.

Itse en vielä ymmärtänyt, miten poron kanssa voi ajaa selkeässä paikassa kolarin. Pohjoisen pientareet ovat leveät ja puusto harvaa ja matalaa. Yleensä porot köpöttelevät tiellä. Niiden silhuetti on takaapäin todella ohut. Jonkin aikaa kun harjoittelee, ne oppii erottamaan ajoissa.

Eräs paikallinen kertoi, että jos poro nostaa niskojaan, se voi lähteä mihin suuntaan tahansa. Muuten se liikkuu levollisesti.

Sodankylässä pidin kahvitauon Päivin kammarissa. Se on erittäin hyvä ruokapaikka Jäämerentien varressa Sodankylän taajamassa. Lounaan lisäksi leivonnaiset ovat maistuvia.

Pikkuhiljaa alkoi näyttää Lapilta. Seuraavan kerran pysähdyin Tankavaarassa Kultamuseossa heiluttamassa museokorttia.

Saariselällä poikkesin Kaunispään huipulla ja syömässä. En pitänyt kesäisestä lomakeskuksesta, vaan lähdin nopeasti eteenpäin.




Majoituin Ivalossa jokivarren leirintäalueelle ja otin puolen tunnin levot. Sitten tutkin sääkarttaa. Näytti siltä, että seuraavaksi päiväksi oli tulossa vesisade. Niinpä päätin lähteä käymään vielä Utsjoella, kun oli hyvä keli. Se oli hyvä ajatus. Tie Kaamasen kautta Utsjoelle on maisemien puolesta parasta, mitä Suomessa on. Soita, tunturia, järviä, mutkia ja Kevon kuru. Nyt tuli Lapin rauha sydämeen. Kerran pysähdyin erään nevan luona etsimään hillaa ja toisen kerran siinä, missä tie kulkee korkeimmalla kohtaa ja joka suuntaan näkee kauas. Seisoskelin jänkhällä ja kuuntelin hiljaisuutta kauan.

Alun perin ajatuksenani oli tulla Tenon vartta Karigasniemelle, mutta suunnitelmaa piti muuttaa, sillä kello kävi yhdeksää ja valoa riittäisi enää reiluksi tunniksi. Niinpä palasin tällä kerralla samaa tietä. Kävin kuitenkin kuvaamassa Tenon Norjan puolelta. Se oli elämäni nopein ulkomaan reissu.

Kotiin, kotiin

Aamuennuste oli selkeä. Joko jäisin makaamaan mökkiin päiväksi pitämään sadetta tai yrittäisin päästä Rovaniemelle nopeasti, minkä jälkeen olisi selkeää. Ajaisin yhdellä vedolla Helsinkiin, ellen näkisi jotain mielenkiintoista. Niinpä jätin Ivalon ja lähdin. Sade alkoi Sodankylän jälkeen ja äityi hetkeksi niin rankaksi, etten nähnyt juuri mitään. Onneksi tuli levähdyspaikka, johon jäin vähän puhaltamaan ja kuivailemaan silmälaseista huuruja. Guzzin kuumat pytyt höyrysivät niin, että ohikulkijoista varmaan näytti siltä, että mopo oli lauennut.

Kun sade hiljeni, jatkoin. Hiukan ennen Rovaniemeä oli pilvien reuna. Aurinko tuli esiin, ja tullessani napapiirille olivat enää ajohanskat hiukan nihkeät. Hyvin ajoviima kuivattaa.

Söin Joulupukin maassa. Kaksi italialaismotoristia kyseli neuvoja, ja kerroin kaikesta näkemästäni ja varoitin poroista.

Mutta mitään mielenkiintoista ei näkynyt. Väsymykselle tyypillisesti alkoi mieli huomata epämukavuuksia. Takapuoli puutui ja kypärän sisältä kutitti päätä. Aina tankatessa kävelin vähän ja join jotain.

Upea pohjoisen ihmisten ajokulttuuri (tarkat kattonopeudet ja hyvät välit) alkoi Keski-Suomen paikkeilla muuttua. Pihtiputaalla kaksikin kertaa auto lähti ohittamaan päin näköä. Olin odottanut tuollaista ja olin hereillä. Äänekoskella lähdin ohittamaan ohituskaistaa pitkin kahta rekkaa, kun taaempi niistä (kaistan jo jatkuttua muutaman sata metriä) keksi, että hänkin haluaa edellä olevasta ohi, laittoi vilkun ja riuhtaisi oikein hyökkäysliikkeellä eteen. Koska olin juuri laittanut puita uuniin, jouduin jarruttamaan niin, että käry nousi Bremboista. Se on siinä ja siinä, olisinko mahtunut heiluvien perävaunujen ja kaiteen väliin. Epäilen.

Nyt aloin pitää pitkiä ajovaloja ja lisävaloja tarpeellisissa kohdissa ja illalla pidin niitä koko ajan.

Viimeinen tauko oli Jyväskylässä. Ilta alkoi hämärtyä. Lopulta Lahdesta Helsinkiin tulin pimeässä. Kun ajaa moottoritienopeutta pimeässä, horisontti pitää lukita kaistamaalausten avulla. Moottoritiellä näkee myös omituisuuksia illalla. Katselin vasemmasta peilistä, että kaistalla roikkui kilometrikaupalla auto. Se ajoi aikanaan viereeni ja meni hiukan ohi ja hidasti uudelleen, jolloin hidastin hiukan pysytellen sen takana. Sitten se lisäsi vauhtia ja taas hidasti. En kiinnittänyt siihen huomiota, vaan pidin tasaisen nopeuden varoen kuitenkin menemästä sen sivulle. Ehkä joku piripää yritti haastaa kilpa-ajoon. Joka tapauksessa käyttäytyminen oli hyvin arveluttavaa. Pimeässä pitää kaksipyöräisellä noissa nopeuksissa keskittyä horisontin säilyttämiseen.

Lopulta takaa tuli joku ohjus, joka sai ajettua sen pois vasemmalta kaistalta, ja heinähattu lähti seuraamaan nopeampaa kuin olisi ollut siinä hinausköydellä kiinni.

Puolenyön maissa olin Siltamäessä. Paluumatkaan meni 13 tuntia. Kahden ja puolen vuorokauden aikana mittariin tuli 2566 km. Samalla päätin, että seuraavalla kerralla menen viikoksi, mutta ajan suurin piirtein saman verran.

Pyörän pesemiseen meni tunti.


Kommentit