Viimeinen lomaviikko alkoi epävakaisena. Lähdin isompia
sadeseiniä väistellen liikkeelle. Sadetutkan perusteella valitsin ensimmäiseksi
etapiksi Kuusamon. Tankkasin Juvalla ja jatkoin. Leppävirralla ostin Partasen
muikkukukon evääksi ja lounaan söin Matin ja Liisan asemalla Lapinlahdella.
Kuopio, Kajaani, Suomussalmi…
Kajaanin jälkeen maisema muuttui viehättäväksi vaaramaisemaksi.
Eräässä kohden tie oli raastittu juomuille kymmenien kilometrien matkalta.
Siitä en pitänyt. Kaksipyöräinen tahtoo elää niissä uurteissa aika lailla, ja
ajamisesta tulee kuin juosten kusemista. Ihan vaaratontakaan se ei ole.
Paltamossa höpöttelin tauolla paikallisen HD-miehen kanssa. Hyvällä
tuulella olimme.
Kuusamossa majoituin Viipuksen leirintään, ihmettelin järven
rauhaa ja popsin kukkoa. Ensimmäinen päivä oli pituudeltaan 820 km. Uni tuli
nopeasti.
Säätiedotus kertoi, että kun seitsemältä lähden, ehdin ajaa kuivana, jos suuntaan pohjoiseen. Pilvet tulivat lounaasta kohti Kainuuta ja Lappia. Niinpä söin kukonloput, join vissyä ja pöräytin taipaleelle kohti Kemijärveä. Aamulla liikkeellä ei ollut ketään, joten sain ajaa Mooseksen kurun Sallassa rennosti. Se on sillä korkeudella hienoin ajopätkä.
Sodan muistot
Pysähdyin Kemijärven porteilla Mäntyvaaran taistelun
muistomerkillä. Vaaran laella käytiin ratkaisutaistelu 20.12.1939. Jos
vihollinen olisi saanut Mäntyvaaran, tie Joutsijärven joukkojen selustaan, Rovaniemelle
ja Tornioon olisi ollut auki. Takana ei olisi ollut enää omaa voimaa
syvyydessä.
Venäläinen pataljoona koukkasi levossa olleiden
suomalaiskomppanioiden selustaan. Nämä olivat paikallisia Er. P 17:n sotilaita.
Salla oli jo menetetty. Oli viimeinen tilaisuus puolustaa kotiovia.
Tämä ns. Sallan pataljoona kävi viivyttelemättä eri puolilta
kaartaen vastahyökkäykseen. Käytiin raaka taistelu, osin mies miestä vastaan.
Tappiot olivat raskaat molemmin puolin, mutta vihollisen rippeet irtautuivat. Aamulla
huomattiin, että kaatuneita oli valtavasti. Mäntyvaaran luoteisrinteellä on yli
kolmensadan punasotilaan joukkohauta.
Esikunnassa ollut lotta kertoo veteraanien perintösivuilla,
että kun ammunta alkoi, hänen käskettiin pysyä muurin luona turvassa. Hän otti
kuitenkin käristyksen pois uunista. Kuukauden kuluttua hän synnytti terveen tyttölapsen.
Pysähdyin myös Pelkosenniemen taistelun muistomerkillä. Pelkosenniemen
ratkaisutaistelu oli 16.−19.12. Siellä JR 40, 1. / ErP 26 ja VIII / KT-Pr löivät
venäläiset. Hyökkääjä pakeni sekasorrossa. Siltä jäi koko kalusto ja myös
soittokunnan puhaltimet Tällä suunnalla ei enää sen jälkeen tosissaan yritetty
länteen.
Molemmissa muistomerkeissä lukee: ”Tässä auttoi Herra.”
Presidentti Kallio oli harras kristitty. Hän oli juuri pitänyt radiopuheen ja
sanonut: "Te sotilaat siellä rintamalla saatte joka
päivä nähdä ja me täällä kotona olevat saamme ihmeeksemme kuulla, miten elämää
johtava käsi antaa teille voimaa seisoa väkivaltaa vastaan ja voittaa
silloinkin, kun vastassanne on valtava ylivoima." Myös presidentin puoliso Kaisa Kallio piti radiopuheen,
jossa hän kehotti Suomen kansaa rukoilemaan.
Pohjoiseen, pohjoiseen
Pelkosenniemen jälkeen näin
ensimmäisen porokolarin. Nuori mies haroi lippalakkinsa alta hiuksiaan. Auton
säleikkö oli rikki, lokasuoja kurtussa ja lyhty kurkki Pohjantähteä. Poro
makasi verissään tiellä.
Itse en vielä ymmärtänyt, miten
poron kanssa voi ajaa selkeässä paikassa kolarin. Pohjoisen pientareet ovat
leveät ja puusto harvaa ja matalaa. Yleensä porot köpöttelevät tiellä. Niiden
silhuetti on takaapäin todella ohut. Jonkin aikaa kun harjoittelee, ne oppii
erottamaan ajoissa.
Eräs paikallinen kertoi, että jos
poro nostaa niskojaan, se voi lähteä mihin suuntaan tahansa. Muuten se liikkuu
levollisesti.
Sodankylässä pidin kahvitauon
Päivin kammarissa. Se on erittäin hyvä ruokapaikka Jäämerentien varressa
Sodankylän taajamassa. Lounaan lisäksi leivonnaiset ovat maistuvia.
Pikkuhiljaa alkoi näyttää Lapilta. Seuraavan
kerran pysähdyin Tankavaarassa Kultamuseossa heiluttamassa museokorttia.
Saariselällä poikkesin Kaunispään
huipulla ja syömässä. En pitänyt kesäisestä lomakeskuksesta, vaan lähdin
nopeasti eteenpäin.
Majoituin Ivalossa jokivarren
leirintäalueelle ja otin puolen tunnin levot. Sitten tutkin sääkarttaa. Näytti
siltä, että seuraavaksi päiväksi oli tulossa vesisade. Niinpä päätin lähteä
käymään vielä Utsjoella, kun oli hyvä keli. Se oli hyvä ajatus. Tie Kaamasen
kautta Utsjoelle on maisemien puolesta parasta, mitä Suomessa on. Soita, tunturia,
järviä, mutkia ja Kevon kuru. Nyt tuli Lapin rauha sydämeen. Kerran pysähdyin
erään nevan luona etsimään hillaa ja toisen kerran siinä, missä tie kulkee
korkeimmalla kohtaa ja joka suuntaan näkee kauas. Seisoskelin jänkhällä ja
kuuntelin hiljaisuutta kauan.
Alun perin ajatuksenani oli tulla
Tenon vartta Karigasniemelle, mutta suunnitelmaa piti muuttaa, sillä kello kävi
yhdeksää ja valoa riittäisi enää reiluksi tunniksi. Niinpä palasin tällä
kerralla samaa tietä. Kävin kuitenkin kuvaamassa Tenon Norjan puolelta. Se oli elämäni nopein ulkomaan reissu.
Kotiin, kotiin
Aamuennuste oli selkeä. Joko jäisin
makaamaan mökkiin päiväksi pitämään sadetta tai yrittäisin päästä Rovaniemelle
nopeasti, minkä jälkeen olisi selkeää. Ajaisin yhdellä vedolla Helsinkiin,
ellen näkisi jotain mielenkiintoista. Niinpä jätin Ivalon ja lähdin. Sade alkoi
Sodankylän jälkeen ja äityi hetkeksi niin rankaksi, etten nähnyt juuri mitään.
Onneksi tuli levähdyspaikka, johon jäin vähän puhaltamaan ja kuivailemaan
silmälaseista huuruja. Guzzin kuumat pytyt höyrysivät niin, että ohikulkijoista
varmaan näytti siltä, että mopo oli lauennut.
Kun sade hiljeni, jatkoin. Hiukan
ennen Rovaniemeä oli pilvien reuna. Aurinko tuli esiin, ja tullessani
napapiirille olivat enää ajohanskat hiukan nihkeät. Hyvin ajoviima kuivattaa.
Söin Joulupukin maassa. Kaksi
italialaismotoristia kyseli neuvoja, ja kerroin kaikesta näkemästäni ja
varoitin poroista.
Mutta mitään mielenkiintoista ei
näkynyt. Väsymykselle tyypillisesti alkoi mieli huomata epämukavuuksia. Takapuoli
puutui ja kypärän sisältä kutitti päätä. Aina tankatessa kävelin vähän ja join
jotain.
Upea pohjoisen ihmisten ajokulttuuri (tarkat kattonopeudet ja hyvät välit) alkoi Keski-Suomen paikkeilla muuttua. Pihtiputaalla kaksikin kertaa auto lähti ohittamaan päin näköä. Olin odottanut tuollaista ja olin hereillä. Äänekoskella lähdin ohittamaan ohituskaistaa pitkin kahta rekkaa, kun taaempi niistä (kaistan jo jatkuttua muutaman sata metriä) keksi, että hänkin haluaa edellä olevasta ohi, laittoi vilkun ja riuhtaisi oikein hyökkäysliikkeellä eteen. Koska olin juuri laittanut puita uuniin, jouduin jarruttamaan niin, että käry nousi Bremboista. Se on siinä ja siinä, olisinko mahtunut heiluvien perävaunujen ja kaiteen väliin. Epäilen.
Nyt aloin pitää pitkiä ajovaloja ja lisävaloja tarpeellisissa kohdissa ja illalla pidin niitä koko ajan.
Viimeinen tauko oli Jyväskylässä. Ilta
alkoi hämärtyä. Lopulta Lahdesta Helsinkiin tulin pimeässä. Kun ajaa
moottoritienopeutta pimeässä, horisontti pitää lukita kaistamaalausten avulla.
Moottoritiellä näkee myös omituisuuksia illalla. Katselin vasemmasta peilistä,
että kaistalla roikkui kilometrikaupalla auto. Se ajoi aikanaan viereeni ja meni
hiukan ohi ja hidasti uudelleen, jolloin hidastin hiukan pysytellen sen takana.
Sitten se lisäsi vauhtia ja taas hidasti. En kiinnittänyt siihen huomiota, vaan
pidin tasaisen nopeuden varoen kuitenkin menemästä sen sivulle. Ehkä joku
piripää yritti haastaa kilpa-ajoon. Joka tapauksessa käyttäytyminen oli hyvin
arveluttavaa. Pimeässä pitää kaksipyöräisellä noissa nopeuksissa keskittyä horisontin säilyttämiseen.
Lopulta takaa tuli joku ohjus, joka
sai ajettua sen pois vasemmalta kaistalta, ja heinähattu lähti seuraamaan nopeampaa kuin olisi ollut siinä hinausköydellä kiinni.
Puolenyön maissa olin Siltamäessä.
Paluumatkaan meni 13 tuntia. Kahden ja puolen vuorokauden aikana mittariin tuli
2566 km. Samalla päätin, että seuraavalla kerralla menen viikoksi, mutta ajan
suurin piirtein saman verran.
Pyörän pesemiseen meni tunti.
Kommentit
Lähetä kommentti