Moottoripyörällä Normandiaan ja takaisin

Kerhon retki päätettiin tehdä Normandiaan. Valitettavasti ajankäytöllisistä syistä neljä perui, joten lähdimme Arin kanssa kahdestaan. Teemaksi valittiin sotahistoria.

Ensimmäinen matkapäivä oli lyhyt sisältäen vain ajon Vuosaareen. Yö meni laivassa ja seuraava Travemündessa. 

Aamuhaukotusten jälkeen kiskaisimme ensimmäisen pitemmän ajotaipaleen Belgian Ardenneille Stavelotin kylään. Peffa puutuu, kuin hojottaa moottoritietä 650 kilometriä. Muuta kertomista matkasta ei tietenkään ole.

Stavelot kuuluu Malmedyyn. Siellä Kampfgruppe Peiper syyllistyi amerikkalaisten sotavankien ja belgialaisten siviilien teloittamiseen. Peiperin joukot olivat säälimättömiä niin siviilejä kuin vankeja kohtaan. Tuolla alueella Peiperin oli edettävä mahdollisimman nopeasti yhdysvaltalaisten asemien läpi ja sivuutettava paikat, joissa yhdysvaltalaisia vastaan taisteleminen veisi liikaa aikaa. Taisteluosasto joutui kuitenkin käyttämään raskaalle kalustolle huonosti soveltuvia teitä, mikä hermostutti osaston komentajaa.

Stavelotista löytyy paikkaa puolustaneiden ja siviilien muistomerkkejä ja muutaman kilometrin päässä on Baugnezin risteys, jossa ensimmäiset sotarikokset tapahtuivat. Bastognen kaupunkiin, jossa 101. Maahanlaskudivisioona oli saarrettuna, on kuutisenkymmentä kilometriä.

Majoituimme pieneen hotelliin. Oli päivällisaika, ja miltei kaikki pöydät olivat täynnä vieraita. ”Syökää ensin. Annan teille sitten huoneen”, sanoi henkilökuntaan kuuluva.

Huone oli toisessa kerroksessa kapeiden portaiden päässä.

L´auberge Saint Remacle

Stavelotin sillan pieleen tuhottiin Tiger-panssarivaunu

Aamulla matka kohti Normandiaa jatkui. Yöllä kuului ukkosen jytinää, ja aamulla huomasimme yöllä tulleen rankasti vettä. Indianin mittari oli kostunut. Oli vaikea käsittää, mistä vesi pääsi mittariin, koska se ei enää koko matkan aikana tullut sieltä pois. Ensin mittari näytti alhaista jännitettä. Sitten alkoivat mittarin valot kerrallaan sammua, kunnes se pimeni kokonaan. Viimeisenä lopetti toimintansa nopeusmittarin neula.

Moottorin toimintaan asialla ei ollut vaikutusta.

Monsin sivuutettuamme pääsimme Ranskaan ja pidimme tankkaustauon. Päätimme siirtyä pois moottoritieltä, jolla matka kyllä joutuu mutta jota kulkiessa ei näe yhtään mitään. Laskimme saavuttavamme silti rannikon alkuiltaan mennessä.

Cambraissa tulimme ensimmäisen maailmansodan etulinjaan. Koko matka Somme- joen laaksoon asti on täynnä ympärysvaltojen muistomerkkejä. Longuevalissa ja Bazentinissa on brittien muistomerkki ja Pozièresin kohdalla loivalla kukkulalla australialaisten. Kun katsoo kaunista vihreää laaksoa, on vaikea käsittää, että viidessä kuukaudessa kaksi miljoonaa ihmistä kuoli juuri tässä, mudan ja juoksuhautojen täyttämässä maisemassa vuonna 1916.

Päiväksi emme voineet jäädä fiilistelemään. Normandiaan oli vielä yli viiden ja puolen tunnin satula-aika, mikä tarkoittaa matka-aikana reippaasti yli kuutta tuntia, mikäli pysyisimme pikkuteillä. Jatkoimme Amiensin kautta. Matka alkoi olla mielenkiintoinen. Kylä kylältä kursittiin reittiä läpi. Parisataa metriä, liikenneympyrä, taas parisataa metriä ja liikenneympyrä… Joskus tie oli katkaistu, mutta Maps ei tiennyt asiasta mitään. Aina löytyi ohitus jostakin. Tämä oli sitä seikkailua, mitä haettiin.

Majapaikka oli Colleville-sur-Merissa aivan amerikkalaisen sotilashautausmaan vieressä. Olimme varanneet kolme yötä. Suihkun jälkeen pistimme vähän kevyempää päälle ja kävimme katsomassa auringonlaskun Omaha Beachilla.

Majapaikkamme Collevillessa "L´Overlord"

Aamulla lähdimme kävellen sotilashautausmaalle. Kierreltyämme aikamme valkoisten ristien seassa menimme rantaa katsomaan pesäkettä nimeltään Widerstandsnest 62, josta 352. Divisioonan konekivääriampuja Heinrich Severloh aikanaan tuhosi melkoisen määrän maihinnousijoita.

Koska päivää jäi jäljelle, ajoimme vielä etelämmäs Pointe du Hociin, jonka raskaat haupitsit 2. Rangers -pataljoona valtasi. Maihinnnoussut erikoisosasto joutui kiipeämään 20-30 metriä korkealle kalliolle. 225 miehestä 77 kaatui, ja loputkin haavoittuivat, maihinnousualusten henkilökuntaa myöten. Rangersit kuitenkin pitivät Omaha- ja Utah-sektoreiden välisen paikan aina apujoukkojen tuloon asti.

Uuden aamun koittaessa oli vuorossa Sainte-Mère-Église. Koska katuja oli taas suljettu, jouduimme jossain vaiheessa kieltomerkkejä uhmaten suljetulle moottoritielle, jota ajoimme 11 kilometriä ennen kuin pääsimme ulos. Eipä tarvinnut muuta liikennettä varoa.

Sainte-Mère-Église kannatti nähdä. Varhain aamulla 6.6.1944 maahanlaskujoukkoja (82. Airborne) pudottautui sinne. Lisäksi kaupungin ja Utah-sektorin väliin laskeutui 101. Airborne laskuvarjopudotuksin ja liitokonein. Maahanlaskuoperaatio alkoi klo 1.40 yöllä. Pommitukset olivat sytyttäneet taloja palamaan, joten vartio-osaston onnistui linnustaa liekkien loimussa näkyviä laskuvarjosotilaita. Amerikkalaisten onneksi kaupungissa olleen joukon määrä oli pieni, ja se vetäytyi kohti yksikkönsä komentopaikkaa nopeasti.

Moni pudonneista päätyi roikkumaan puihin tai paaluihin. Joku meni suoraan kaivoon, ja varjo peitti tuoreen haudan. Silti Sainte-Mère-Église oli ensimmäinen vapautettu ranskalaiskaupunki. Se oli amerikkalaisten hallussa jo ennen varsinaista maihinnousua. Utah-rannalta tulleet joukot saivat kontaktin maahanlaskujoukkoihin vasta aamulla 7.6. edetessään näihin ensimmäisiin kyliin.

Kaupungin kirkon kellotornissa on laskuvarjosotilasta mallintava nukke, joka on tarttunut torniin. Näin tapahtuikin aikanaan.

Kaupungin Airborne-museo on näkemisen arvoinen. Siellä on viisi eri hallia, joilla kaikilla on maihinnousuoperaatioon liittyvä teemansa. Museoon tutustumiseen kannattaa varata tunteja.

Kävimme vielä paluumatkalla paikassa, johon luutnantti (myöh. majuri) Winters laskeutui D-Dayn aamuna. E-komppaniaa johtanut luutnantti tuli tunnetuksi Ambrosen kirjasta Taistelutoverit ja samannimisestä tv-sarjasta.

Neljäntenä päivänä poistuimme Collevillesta Dieppen suuntaan ja kävimme myös saksalaisella sotilashautausmaalla. Majoituimme. Mennessämme tutkimaan Dieppen satamaa sattui Arin Triumphin laukku pieneen pylvääseen ja kannatinkynnet murtuivat. Indianin mittari pimeni lopullisesti samana päivänä, joten Dieppe jäi muistiin haveripaikkana. Tämän tekstin kirjoittajan olkapää alkoi olla myös ihan loppu. Jo poistumassa ollut nivelkapselintulehdus ilmoitti jälleen olemassaolostaan.

Matka jatkui kohti Le Havrea. Ajoimme Honfleurista Seinen yli. Vinoköysisilta on komea. Pont de Normandien alituskorkeus on 52 metriä. Tuntuu kuin ajaisi jyrkkää mäkeä ylös ja sitten alas. Näkymä on huikea.

Hylkäsimme pikkutiet pian Le Havren jälkeen ja kaahotimme taas moottoritiellä, tällä kerralla Antwerpeniin. Olimme varanneet hotellihuoneen keskustasta. Moottoritie oli pahimpaan ruuhka-aikaan kaupungin lähellä liki ”stau”, joten lähdimme spilittaamaan kaistojen väliin. Ari jäi hetkeksi näkyvistä, koska joku pakettiauto oli tukkinut kaistojen välin. Koska pian tuli ramppimme kaupungin sisään, eksyimme toisistamme. Ari tuli hotellille reipasta tuntia myöhemmin.

Illalla kävimme keskustassa kävelemässä ja kaupassa.

Kahdeksantena matkapäivänä suuntasimme Hollannin sulkupadolle. Afsluitdijk on 35 kilometriä pitkä tulvavalli Den Oeverista Friisinmaalle ja sitä pitkin kulkee yksi Euroopan komeimmista moottoriteistä. Toisella puolella on Pohjanmeri ja toisella iso lahti, josta on padon myötä tullut sisäjärvi. Se oli yksi retken kohokohtia. Illaksi saavuimme majapaikkaamme Papenburgiin.

Aamulla päätimme ajaa Tanskan Kertemindeen täyttä laukkaa. Ison Beltin silta oli yhtä upea kuin ennenkin (ja kallis). Matkalla piti tehdä parikin kertaa täysjarrutus, kun balttirekka päätti lähteä kilpa-ajoon ohittavien kaistalle. Näitä sattui Euroopan moottoriteillä muuallakin, ja aina rekka oli puolalainen tai baltti.

Kertemindestä ajoimme Jönköpingiin yöksi. Villa Björkhagen on hieno leirintäalue. Ilmastoitu ja hyvin varusteltu mökki kahdelle ja vielä hyvällä aamiaisella maksoi 60 euroa.

Tukholmaan ei ollut suurta kiirettä. Päätimme jättää tylsän E4-tien ja lähdimme Vätternin rantaa eteenpäin. Se oli hyvä valinta. Järvi oli koko ajan näkyvissä. Yhden kerran jouduimme metsäalueella jarruttamaan tietä ylittävän peuraperheen vuoksi.

Laivayön jälkeen ajoimme pyörät sateiseen Turkuun. Ajoimme Helsinkiin kaatosateessa. Lämpöä oli ehkä kuusitoista astetta. Kesäpäivänseisaus oli ollut kolme päivää aikaisemmin. Pyörä oli jo eläneen näköinen.